Kempeleen MaratonKlubi

Reijo Rissanen

Omat juoksut

Puhutaanpa mitä hyvänsä varusmiespalveluksen,SA:n, tai miksi kukakin nimittää armeijan raskaissa palveltua aikaa, merkityksestä nuorisolle, niin minulle se on toiminut kuin liikuntasiemenen kylvö vastakynnettyyn peltoon.

Jo hyvissä ajoin ennen kutsuntoja serkkupoika kertoi tarinoita Hiukkavaarasta ja siellä hyökkäyksistä Valkeiselle ja takaisin varustuksena, milloin kymmenen telamiinaa tai vaihtoehtoisesti raskas sinko. Olihan niissä jutuissa tietenkin osa legendaakin, sillä tämä nuori mies oli palvellut autokomppaniassa, joka tunnetusti marssii autoilla. Niin tai näin, mutta tästä oli seurauksensa. Piippua polttava, keskikaljaan innostunut, shakkia ja metsästystä harrastava opiskelijanuorukainen löytyi tihenevässä määrin Kemijärven ja Rovaniemen väliseltä tieltä varsin alkeelliset lenkkikengät jalassa. Elimme tällöin vuotta 1968.

Harjoittelu tuottikin komean sadon, sillä Hiukkavaaran aika olikin silloiselle alokkaalle suorastaan positiivinen kokemus ennakko-odotuksiin nähden.

Varusmiesaika oli takana ja kohta asusti nuori merkonominjuippi vuokralaisena pienessä yksiöstä Tuirassa, meluisan baarin yläkerrassa. Työn jälkeen aikaa oli runsaasti, joten viihde-elämän vastapainona ymmärsin tehdä jotain järkevääkin. Lähdin lenkille.

Matka piteni ja kunto kasvoi. Muutin Lintulaan ja ei aikaakaan, kun päädyin samoille lenkkipoluille Saarelan Karin kanssa Mäntylän ja Iinatin poluille. Intoa lisäsi suomalaisten menestys seitsemenkymmentäluvun alussa juoksurintamalla. Kävimmepä kilpailemassakin ja päääsimmepä Oulun Tarmon joukkueessa otsikoihinkin pääasiassa Karin ansiosta.

Työt veivät kohta allekirjoittaneen Kemijärvelle, jossa juoksija oikeastaan syttyi aatteelle. Päätin ryhtyä Jouko Kuhaksi. Sain lahjaksi pituushyppääjän piikkarit joiden piikkikoko oli vain pieni harmi sen rinnalla, että saattoi rohkeasti ponnistaa esteelle. Harjoittelu kasvoi kohta mittasuhteisiin , jotka haittasivat, ainakin sivustakatsojan mielestä, yksityiselämääkin. Harjoituksia oli pahimmillan kolme / päivä, joten ruokatuntikin oli harjoitustunti. Ei minusta Kuhaa tullut, eikä lopulta estejuoksijaakaan, sillä menestys jäi kilpailuissa aika vaatimattomaksi ehkäpä juuri liian rajusta harjoittelusta johtuen. Tästä kuitenkin seurasi se korkean koikkelehtiva askel, sillä ohjelmaan kuului mailerityyppisiä harjoitteita.

Elämä vei eteenpäin ja kohta asuinkin Kempeleessä. Olin YK-joukoissa ollessani (nyt jo toista kertaa) lähettänyt hakemuksen uuteen työpaikkaan ja kuinka ollakaan sain sen. Tässä tuleekin vastaan henkilö, jota en silloin vielä edes tuntenutkaan -Matti Teirikko. Kovin syvällisesti valintaprosessiin syventymättä totean, että Matilla on ollut siinä (sain tietää siitä vasta paljon myöhemmin) omat näppinsä pelissä noin myönteisessä mielessä.

Asustimme Jämsän Henten kanssa samassa rivitalossa ja opimme tuntemaan toisemme juoksutaustankin. Pian kävimme samoilla lenkeillä myös Matin kanssa ja puhuimme samalla innolla juoksuelämästä, joka siihen maailman aikaan, eli kahdeksankymmentä- luvun alkupuolella, niin kilparadoilla kuin suurten massojenkin keskuudessakin koki suurta voittokulkua. Matti ja Hentekin ovat hyvin kuvanneet jutussaan tätä aikaa, jota voisi luonnehtia KeMaKi:n etsikkoajaksi.

Lopulta päätös Kempeleen Maratonklubin perustamiseksi oli helppo, sillä selvä tilaus tällaiselle "yhteeenliittymälle" oli olemassa. Oulun seudulla oli siihen aikaan mittava määrä Suomen kärkijuoksijoita ja hyviä kansallisen tason kisailijoita, joten osallistujista ei ollut pulaa kilpailuissa, hölkkätapahtumissa ja ihan vain yhteislenkeillä. Kuvaavaa klubille ja ajalle oli se että hyvin nopeassa tahdissa seuran perustamisesta miehiä (Mauri, Alpo,....) asteli innolla "klubin ovesta" sisään, vaikka kriteerit olivat tiukat. Kuvaavaa myöskin klubilaisten innolle oli ensimmäisen ja ensimmäisten maratoonien järjestäminen. Intomieli korvasi kokemuksen puutteen.

Palaanpa omaan juoksulliseen minääni. Jo Kemijärvellä ollessani, päätettyäni luopua Jouko Kuhan manttelinperimyksestä, aloin harjoitella pitempiä matkoja. Kilometrimäärät tahtoivat vain kasvaa harjoitteissa ja monasti monasti myös "jumi". Innokkuudesta kertonee esimerkki. Juhannusaattona Kemijärvellä järjestettiin "Poronkusema" (maastojuoksu noin 17 km) muistaakseni alkaen klo 15 tai sinne päin. Kilpailureitin korkeuserot olivat niin suuria, että monet kauempaa tulleet "tappoivat" itsensä jo ihan alkumatkasta, jolloin me paikkakuntalaiset saatoimme yllättää itsemmekin. Kun kilpailu oli ohi niin hyppäsimme autoon ja porhalsimme kesäiltana Posiolle, jossa Jouko Elevaara järjesti "Yöttömän yön juoksun". Menestymismahdollisuudet tässä kisassa, joka alkoi keskiyöllä, oli olemattomat. Jouko oli suhteillaan värvännyt kilpailuun Kaarlo Maaningan johdolla Suomen kärkipään juoksijoita, joiden vauhtia lisäsi joukko kenialaisia. Komeaa oli kuitenkin juosta kun yleisö hurrasi innolla kaikelle liikkuvalle. Sen jälkeen alkoi vasta se perinteisempi juhannuksen vietto... jokaisella tavallaan.

Paras maratontulokseni syntyi oikeastaan hieman salaa v.1983. Lähdimme Väänäsen Tapanin kanssa Jyväskylään Finlandia-maratonille - hän Kemijärveltä minut mukaan ottaen Kempeleestä. Yövyttyämme Jyväskylässä heräsimme sateiseen maratonsäähän. Se ei keskikesällä pelottanut, vaan lunastimme numerolaput varsin luottavaisina. Päätimme juosta toinen toistamme kirittäen, koska olimme olleet hyvin tasavertaisia. Juoksijoita oli lähtöpaikka pullollaan, joten harmikseni eksyimme toisistamme. Hai katseellani Väänästä, mutta koska en miestä nähnyt, niin päätin juosta vauhtia mikä hyvälle tuntui. Olin aikaisemmin juossut tällä maratonilla ajan noin minuutti päälle kolmen tunnin, jolloin jalkakramppi lähes maalissa pysäytti juoksun moneksi minuutiksi. Se mielessä ajattelin säästellä voimia loppuosuudelle välttyäkseni edellisen vuoden tapaiselta kommellukselta. Enpä ajatellut, että silloin maali oli Laajavuoren hotellin pihalla, jonne kaupungista noustaan kuin jyrkkää mäkeä konsanaan. Nyt maali olikin muutettu urheilukentälle eli reittiä oli helpotettu. Maaliin pääsin "liian" hyväkuntoisena ja niukasti yli kolmen tunnin ylittäneenä, eikä alittaneena. Tapani odottelikin jo maalissa pari minuuttia paremmalla loppuajalla. Tämä ei harmittanut kuitenkaan niin paljon, kuin myöhemmin Kempeleen kunnan mestaruuskilpailu, jossa otin loppukirin kierrosta liian aikaisin ja josta kuulin paljon..myöhemmin.

Vuosien aikana on taakse jäänyt paljon startteja KeMaKi:n paidassa mutta loppuaikojakin paljon palkitsevampana olen kokenut "klubilaisuuden" ja sitä kautta saamani antoisat ihmissuhteet, jotka ovat kantaneet vuosien yli.

Tällä hetkellä katselen juoksuelämää ja Kempeleen Maratonklubia hieman kauempaa. Viimeisimmän kilpailuni (puolimaraton), enää vain leikkimielessä, juoksin Levin Ruskamaratonilla yli kymmenen vuotta sitten, pääasiassa tien piennarta juosten, koska selkä ei asfalttijuoksua enää kestänyt. Loppuaika oli noin yksi ja neljäviisi ja sijoitus jotain ...mutta sää ainakin oli komea. Juoksu on vaihtunut pyöräilyksi, rullaluisteluksi ja hiihdoksi. Muistoissa kuitenkin juoksentelen Karhunkierroksen pehmeillä poluilla, kauniissa kesäsäässä, muiden klubilaisten jonon jatkona........

Reijo Rissanen