Oulanka päivässä
Yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella lama Suomessa oli pahimmillaan. Samainen olotila alkoi vallata minunkin juoksijan mieltä. Oli jo tiedossa että tavotteet ja saavutukset eivät enää olleet oikeassa suhteessa juoksun saralla mutta myös tavallinen kuntoilukin alkoi vaatia uusia aluevaltauksia.
Tennistäkin yritin Henten kanssa läheisellä kentällä, jossa pelasimme kesäyölläkin, kun kenttävaraukset olivat loppuneet. Huomasin kuintenkin että nopeuteni, jos verkkaista pelikentän kulmasta toiseen siirtymistä voisi siksi sanoa, oli toivoton - joten mietin muita haasteita.
Veri veti liikkumaan - joten oli syvän pohdinnan paikka. Pohdintaa oikeastaan helpotti työpaikkalääkäri joka antoi varsin tylyn tuomion orastaville selkäkivuille - juoksut on juostu.
Oman äidinmaidon olin juonut Kuusamossa, seudulla jossa luonto siinä alkuperäisessä muodossa oli vielä tavotettavissa.
Oli varsin luonnollista että mieleen tuli "Karhunkierros", luontopolku rikkomattomassa luonnossa, mitä vaihtelevammassa suomalaisessa maastossa. Matkan pituus ja maaston haasteet olisivat varmaan kyllin suuri yllyke kovakuntoisellekin lähteä hieman poikkeukselliseen, etten sanoisi seikkailuun.
Puhuin ajatuksestani talvella klubimme yhteislenkeillä (lumisella maantiellä juoksu oli minulle vielä mahdollista),. Pian huomasinkin olevani järjestämässä haastavaa maastojuoksutapahtumaa. Monikaan meistä mukaan aikovista ei ollut aikaisemmin Karhunkierrosta kiertänyt, taikka kulkenut edes osaa sitä, joten ennakkoluuloa kyvyistä suoriutua matkasta ei lähtijäkanditaateilla ollut. Jo sääkin saattaisi vaihdella kesällä helteestä syystalviseen räntäsateeseen. Tuskin kaikille oli selviö maaston korkeuserot - joitakin erinomaisuuksia mainitakseni.
Yhdessä sitten päätimme toteuttaa juoksun jotensakin seuraavasti: Minä varaan Rukalta tukikohdaksi työnantajani tilavan lomamökin. Järjestän huollon tapahtuman ajaksi samoinkuin vastaan paikallisista kuljetuksista. Aiheutuneista kustannuksista vastaamme yhteistuumin. Ajankohdaksi suunnittelimme aikaa ennen juhannusta koska silloin ei hyttyset ole vielä suuri ongelma maastossa liikkuvalle.
Arvoitukseksi jäi vielä sää joka näyttelisi merkittävää osaa tapahtuman onnistumisen kannalta - niin vaativa maasto tulisi olemaan - varsinkin juosten liikkuen.
Kevät kului meistä monella tiiviin lenkkeilyn ja maantiejuoksujen merkeissä. Itsellä juoksuharjoittelu rajoittui pururatajuoksenteluun kun pururadat aikanaan olivat juoksukunnossa. Uskoinkin itseni olevan melkoinen kysymysmerkki jaksamisen kannalta.
Aika kului ja koitti viikonloppu jolloin olimme päättäneet toteuttaa hankkeemme.
Jo viikolla saimme viitteitä että sää tulisi olemaan otollinen. Nekin jotka olivat olleet hieman epäileviä lähteä matkaan, pakkasivat lenkkikamppeet ja hyppäsivät perjantaina autoon jonka määränpää oli Kelokaltio 9-lomamökki, aivan Karhunkierroksen lähtöpaikan tuntumassa.
Mökin pihalle kokoontui ryhmäkuvaan joukko kaitakasvoisia, ripeäkinttuisia ja totuudessa pysyäkseni, osin jo veteraanisarjaan kuuluvia, sitkeitä juoksun konkareita.
Pihalla poseerasi Matti, vakaa uskonnon opettaja (taisipa repertuaariin kuulua historia ja muutakin), joka haastoi meitä pitkiin keskusteluihin milloin punaviinin makuvivahteista, milloin Oulun lähihistoriasta (syntymäseudustaan) ja antoi meille tullista tulleille maalaisjunteille uusia ajatuksia. Juoksu oli Matille jo silloin luonnollinen osa elämää ehkäpä juuri johtuen staattisen puhetyöläisen amatista.
Kake, eli klubimme ehdoton ultramaratoonari, pyörähteli rauhallisena karulla pihalla, vaikka kotoisin olikin Oulunsalosta, jossa korkeuserot lasketaan metreissä eikä sadoissa metreissä kuten nyt oli laita. Kilot eivät lommoposkista miestä painaneet.
Eipä tainnut kolmas kuvan mies, Marttikaan, tietää haasteen vaativuutta. Mies on kotoisin eteläpohjanmaan rajamailta, Ylivieskasta, viljasuomen suunnasta. Martin tavaramerkki on eteenpäin vievä, rullaava, ja erittäin matala askel jonka sopivuutta tähän maastoon jäin mielenkiinnolla odottamaan. Ainakin hänen kengille tämä kokemus tulisi olemaan kova.
Mukana rivissä oli myös klubin "nuorimies", Ari. Ari solahti klubin veteraaneiden joukkoon omalla sulavalla, myyntimiehen käytöksellään, kuin olisi ollut mukana jo kauankin. Hän otti pitkän ja vetävän juoksuaskeleen siinä kuin meistä useimmat kaksi. Oli odotettavissa että siitä miehestä kuultaisiin vielä usein palkintojen jakotilaisuuksissa.
Pilkistelee siellä kuusen siimeksessä Leninpartainen ranttilalainenkin, Jouko. Mahtoi olla hieman sattumakin (onneksemme) että Jouko oli klubissa sillä juoksu oli vain yksi liikuntaharrastus muiden joukossa (hauska ja tahaton tautologia). Ehkäpä meidän kova innostus veti puoleensa miestä joka ei pelkää haasteita.
Pyydän anteeksi jos tästä esittelystä jätin pois jonkun mukana olleen mutta kuvasta puuttuneen. Matkaa siihen tapahtumaan on nyt ajassa kuusitoista vuotta, eli liian paljon kaivaa muistista kaikkia yksityiskohtia (Ongelmaksi muodostui se että toistimme myöhemmin saman tapahtuman. Muistikuvat saattavat liittyä jompaan kumpaan joten kerron sen mikä mielestäni koskee tätä tapahtumaa).
Siinä käyskentelimme tutkien Kitkaa katsoen sitä kauniissa ilta-auringossa.
Ruka on siihen aikaan vuodesta autio ja hiljainen ja tuntui kuin olisimme olleet ainoat asukkaita sillä seudulla. Illalla tarkastimme varusteet valmiiksi matkalle, joka alkaisi aikaisin aamulla. Tavanomaiset korkeanpaikan leirin kuviot kuten tupen peluu puhumattakaan muusta........, jäi toiseen kertaan. Menimme aikaisin nukkumaan sillä matkaa olisi edessä monen monta poron kusemaa.
Vaheran Kake, eli mies matkan kokeneimmasta päästä, kertoili vielä iltapalalla kokemuksistaan keskieuroopassa ja Neuvostoliitossa ultramaratoneista ja yritimme sen perusteella tajuta minkälainen suoritus on huomenissa odotettavissa. Sain kuitenkin unen tuossa tuokiossa.
Sääennustukset pitivät paikkansa ja aamu koitti onneksemme aurinkoisena, joskin hieman viileänä, mutta sehän kuului paikan piirteisiin. Jo varhain aamulla ovesta asteli Sami, kummipoika, jonka oli määrä vastata meidän ruokahuollosta ja kuljetuksista. Samilla oli käytössä allekirjoittaneen auto mikä oli tuoreelle ajokortin omistajalle enemmän hauskaa vaihtelua kuin työtä. Itse kukainen kimpoili sängystä aamupuurolle jonka joku oli ehtinyt keittää jo ennen kukon laulua. Ehkäpä lähes yötön yö havahdutti jonkun yäunilta tavallistakin aikaisemmin.
Aurinko lämmitti miellyttävästi joten matkavarstukseksi otimme pitkähihaisen paidan ja t-paidan oman klubin logolla ja trikoojuoksuhousut. Sami suunnisti autolla meidän ensimmäiselle tankkauspaikalle Konttaisella jonne olisi vajaa kymmenen kilometriä linnuntietä mutta sitä tapaahan me emme voineet käyttää.
Keräännyimme Karhunkierroksen opasteen juureen ja olimmme valmiit taipaleelle.
Tiesimme päivän taipaleesta tulevan raskaan, joten oli hyvä aloittaa aikaisin ja kevyellä vauhdilla. Karhunkierros tahtoo viedä kulkijaltaan luulot pois heti alkumetreillä sillä polku poimuilee Ruka-Valtavaaran vaarajonolla laaksosta vaaralle ja takaisin uudestaan ja uudestaan. Polku on miljoonien jalkojen alla kulunut niin että puunjuuret kiemurtelevat kuin käärmeet poikki polun milloin paksuna kuin Anakonda tai huomaamattomana kyynä.
Rinne on osin paljasta kalliota jossa minkäänlainen kenkä ei tahdo saada otetta puhumattakaan juoksukengistä jollaiset meillä kaikilla oli. Monen kengät olivat vielä poispilatut ja sileät pohjaltaan joten matkanteko sai oman vaaran tunteen.
Kapusimme siis ylös ja hölkkäsimme alas koikkelehtien kaatumisen partaalla sillä reitti ei ollut juoksuun tarkoitettu. Hätäisesti pysähdyimme pienellä lammella jonka rannalle oli pystytetty matkan ensimmäinen laavu. Laavulla tapasimme ensimmäiset vastaantulijatkin jotka ihailivat vaaran notkossa piilottelevaa lampea. Olen aina miettinyt minkälainen koski tulisi jos lammesta kaivettaisiin oja vaaran rinteelle. Lampi olisi varmaan tyhjä siinä samassa sillä pudotus vaaran rinnettä alapuolella olevalle järvelle olisi noin sata metriä melkein pystysuoraan. Jääköön jääkauden taideteos silleen.
Kovakuntoiset miehet laukkoivat rinnettä ylös ja alas varmaan lenkillä jollaista ei koskaan ennen, joten kohta alkoi jo puuskutus kuulua jokaiselta. Pian siinti silmissä Valtavaaran huippu ja siellä palovartijan pikkuinen maja. Myöhemmin palovartioinnista vastasi paikallinen lentokonekerho omilla pienkoneilla mitkä olivat tuttu ilmiö koillismaalaisella taivaalla. Palovartijan maja oli siis jäänyt autioksi mutta otettu sittemmin karhunkierroksen erämajaksi. Voisiko majalle löytyä komeampia maisemia mitkä avautuvat kämpän pienestä ikkunasta aina nykyisen Venäjän korpimasemille asti. Tuolla häämöttää Riisitunturi vastakkaisella suunnalla ja Kitkaa siintää pitkälle taivaanrantaan. Jäipä tästä mieleen eräs, henkilö joka sattui olemaan kämpällä kun sinne ryntäsimme tauolle. Kaveri oli eteläeuroopasta, Ranskasta muistaakseni, ja piti määränpäänään Sodankylää matkaten kävelemällä maastossa. Vaihdoimme siinä muutaman sanan. Mahdoimme olla toisistamme yhtä ihmeissämme sillä mekin polulla juoksuvarusteissa olimme hieman erikoinen ilmiö. Kaverin reppu oli sellainen pieni ja sisälsi tuskin mitään välttämättömän ruuan lisäksi. Jäi sellainen mielikuva että rohkea kaveri oli matkalla sillä eipä Kuusamon korvessa englanti ollut silloin tavallinen puhekieli puhumattakaan ranskasta.
Kuvia oli pakko ottaa ja kävihän se samalla lepotauosta sillä kyllä maitohappo jylläsi jo lihaksissa jotka eivät olleet tottuneet jyrkkiin vaaramaisemiin. Huomaan että Kaken kädessä on kännykkä jolla hän yrittää ottaa yhteyttä jonnekin. Alan mies kake olikin kuten paidasta näkee. Pian kuitenkin jatkoimme vaarajonon koluamista ylös ja alas... ylös ja alas kohti seuraavaa etappia Konttaisella. Selvitimme kunnialla tämän, matkan maastoltaan ehdottomasti rankimman osuuden, heti aluksi. Ei aikaakaan kun pujahdimme myötämäkeä Virkkulan tien varteen jossa keltainen mersu ja Sami odotti huollon merkeissä. Söimme hieman leipää ja tankkasimme juomaa mukana kulkeviin juomapulloihin. Samalla vähensimme vaatetustakin.
Sää oli kehittynytkin suotuisaan suuntaan eli aurinko porotti jo pilvettömältä taivaalta.
Kaikki totesivat pian mistä Konttainen on saanut nimensä. Kipusimme polkua pitkin kohti Konttaisen huippua käsillä vetäen puiden oksista jyrkimmillä osuuksilla. Niin oli kohta sekin osuus takana ja koillismaalainen korpimaisema piirtyi edessämme vaaran päältä maisemaa katsoen. Polku kulki nyt nuoren taimikon ja avohakkuiden kautta (juoksimmepa pienen matkaa soratielläkin) soille ja kankaille. Soiden yli johti hyvin tehdyt pitkospuut joita pitkin pääsi lenkkikengät kastumatta. Koska sää oli jo suorastaan kuuma jouduimme pitämään juomataukoja tuon tuosta. Lepäilimme varvikossa. Ihmeekseemme hyttysiä oli vain vähän eikä ne haitanneet matkantekoa eikä taukojakaan. Oli alkukesä, eli paikallisesti vielä niukka hyttysaika. Toisin olisi jo parin viikon kuluttua mutta näinhän me olimme ajatelleetkin. Matkan tämä osuus olikin täydellinen vastakohta alkuosuuden vaaramaisemille jo siksi että se oli niin helppo juosta ja matka jatkui joutuisasti. Kaikilla oli vielä voimia ponnistella yli juurakoiden ja juoksijat nauttivat vastaantulevien retkeläisten hämmästyksestä kun pyrähdimme polun mutkasta kuin riekkoparvi ohi - pian näkymättömiin ja kuulumattomiin. Täällä tuli vastaan minulle elämäni ensimmäiset sauvakävelijät. Matkalla oli nimittäin saksalaisia turisteja, joita sivumennen sanoen on aina sodan jälkeen kulkenut Kuusamossa runsaasti. Pahansuopainen tarinahan kertoo että Kuusamon Osuusmeijerin maitolavoilla olevista tonkista (maitolavoissa oli meijerin nimen lyhennys "KOM") alkoi hävitä maitoa. Samaisen tarinan mukaan saksalaiset turistit olettivat kuusamolaisten talollisten ystävällisesti kehottavan nauttimaan paikallisesta lehmän maidosta.
Tarinasta viis mutta saksalainen keski-ikäinen seurue käveli vastaa selässä isot reput ja käsissä suksisauvat matkantekoa helpottamassa. Silloin asia nauratti mutta nyt samantapaiset sauvat on itselläkin.
Yllättäen huomasin pysyväni juoksuletkan mukana ja toivoin että kukaan ei lisäisi vauhtia, sillä silloin minulla matka loppuisi hyvinkin pian.
Lopulta maasto muuttui täysin hiekkapohjaiseksi ja kohinasta päätellen saavuimme joelle. Siinähän se Myllykoski olikin jo töyrään alla ikivanha myllytupa kosken partaalla. Myllytuvan vierellä, makkaranpaistopaikalla, vaihdoimme muutaman sanan paikalla olevien jo runsaslukuisten reppulaisten kanssa. Kuitenkin päivän ruokapaikkamme oli jo niin lähellä että riensimme matkaan kohti riippusiltaa ja Samia, joka odottelikin meitä jo Juumassa järven partaalla olevalla taukopaikalla. Sää oli edelleen kaunis ja lämmin joten ihailimme kaunista ympäristöä samalla jalkoja lepuuttaen.
Ruoka maistui vaikka maku ei aiheuttanut erikoismainintoja riittävyyden lisäksi.
Joimme kahvit, tankkasimme vyölaukut, ja kohta olimmekin valmiit matkaan.
Riippusillan jälkeen matkasimme jälleen erilaiseen maisemaan. Reitti puikkelehti joen kanjonimaisemassa jossa löytyi lukematon määrä korkeuskäyriä, puisia askelmia - tuhansia kerrallaan. Jossakin laakson siimeksessä löytyi kuin peikkomaailma hieman hämyisissä kanjoneissa joita reunustaa pystysuorat kalliot. Siihen maisemaan en ole kyllästynyt myöhemminkään vaikka olenkin siellä useamman kerran taivaltanut - kävelyvauhtia. Olimme jo Juumassa saapuneet kansallispuistoon, joten matkaa hidasti polun yli kaatuneet puut kuin estejuoksussa esteet konsanaan. Kansallispuiston sääntö lienee, että puu kaatuessaan saa jäädä paikalleen lahoamaan.
Matka tällaisessa ylös-alasmaisemassa vei voimia joten eteen tuli kuin pelastuksena korpijärvi ja sen rannalla Jussinkämppä. Nyt heittivät jo useimmaat kengät jalasta ja asettelleiksi itsensä kämpän makuulaverille sääriään oikomaan. Rannassa, nuotiopaikalla, olikin muita matkailijoita ihailemassa kauniin sään lisäksi rikkomatonta hiljaisuutta sillä nythän olimme seudulla johon ei johtanut tietä. Kansallispuistoon ei tietääkseni saa mennä koneelliesella ajoneuvolla. 
Päivän matka ei ollut vielä päätösessä joten kohta suunnistimme polulle. Taivalsimme vaivatonta ja tasaista korpimaisemaa, jossa ei erota ilmansuuntia eikä erikoisia kiintopisteitä. siihen maisemaan eksyisi kokematon ilman opasteita tuossa tuokiossa.
Ohitimme Kulmakkopuron ja havaitsimme tulevamme uudenlaiseen maisemaan. Huomasimme oikealla puolellamme Oulankajoen virtaavan hiljaisena ja komeana melkein vitivalkeiden hiekkatöyräiden alla - laaksossa. Hölkkäsimme pitkin hiekkaista polkua jolla matkanteko oli leppoisaa vaikka selvästi matka jo painoi jaloissa. Olimmehan matkanneet jo reilusti yli kolmekymmentä kilometriä mitä raskainta maastojuoksua. Vauhti pysähtyi kokonaan sillä olimme saapuneet seuraavalle kämpälle joka nuokkuin syvällä joen kanjonissa. Olimme tulleet Ansakämpälle. Se oli täyteen ahtautunut reppurituristeja eivätkä he aikoneetkaan siirtyä minnekään vaan olivat kaiketi päättäneet yöpyä kämpällä. Emme jääneet kämpälle kuin toviksi ja kapusimmekin jyrkkään rinteeseen tehtyjä askelmia pitkin takaisin reitille.
Huomautin alkavan päivän loppuosuuden sillä aikomuksemme oli yöpyä Oulangan leirintäalueella. Ilmeet kirkastuivat, ja matka jatkui, mutta kohtasimme pienen ongelman. Martin askel oli tullut matkan kuluessa entistäkin taloudellisemmaksi - matalammaksi - ja juoksutossun kärki osui polun juurakkoon. Hongikkoon kiiri suomalainen voimasanojen kirjo Martin tutkiessa vahinkoja. Vanhojen lenkkitossujen kärki repsotti surullisena auki niin että varpaat pilkistelivät kenkään kärjistä. Isku oli ollut mojova varpaille mutta siltä osin vahinko oli pieni.
Kohtapa Martti kuroi väliaikaiseksi korjaukseksi teippiä tossujen kärkeen ja matka jatkui. Näin jälkeen päin ajatellen Martin vahinko oli minun onni. Olin jo siinä vaiheessa lopussa kuin ahven kuivalla maalla (vertaus saa kelvata paremman puutteessa). Martin kenkä ei kestänyt täysipainoista juoksua joten vauhti hidastui ja pysyin jonossa mukana. Pysähtelimmekin paikka paikoin ja varsinkin kun kosken jylinä antoi viestin että olimme tulossa Kiutakönkäälle. Veden kuohut vielä alkukesästä olivat niin vaikuttavia että me muiden mukana seurasimme luonnon voimaa veden syöksyessä kallioiden välissä vaahtopäisenä. Emme edes pysähtyneet Kiutakönkään jälkeen saapuessamme tielle ja sillan kupeessa olevan kahvilan ja opastuskeskuksen pihaan. Jatkoimme samaa vauhtia pitkin siltaa joen toiselle puolelle, siellä olevalle leirintäalueelle. Päivä oli pulkassa matkan suhteen.
Sami oli tehnyt jo järjestelyjä ja kohta olimmekin jo leirintäalueella olevalla majalla varamassa vuodepaikkoja. Sauna oli lämpiämässä aivan Oulankajoen pien suvannon partaalla. Kuka milläkin tyylillä tepasteli saunaan oikomaan sääria ja lepuuttamaan lihaksia pävän rasituksen jälkeen. Tunsin olevani veltto kuin rätti kivutessani saunan lauteilta kohti pukuhuonetta. Muut pojat jo hoputtivat syömään sillä kyllä jotain täytyi syödä päivän rasituksen jälkeen. Jalkani eivät vain totelleet vaikka niitä käskytin kohti majaa. Siinä huohotin saunan kuistilla. Lopulta pojat armahtivat ja kävivät taluttamassa puolikuolleen ruokapöytään. Söinkin jotain mutta se on vain haalea muistikuva sillä siinä samassa kaaduin jo punkkaan nukkumaan eikä siitä pää noussut ennen aamua. Illan kuluessa eräät olivat pohtineet mahdollisuutta lähteä tansseihin Käylän Korpihoville, jossa on muuten jäljellä ripaus vanhan ajan tanssilava- kulttuuria - vieläkin.
Sami oli saanut puhuttua lähtijät järkiinsä ja niinpä kaikki nukahtivat enemmän tai vähemmän väsyneinä päivän ponnistuksista.
Sunnuntai-aamu koitti yhtä kauniina kuin ilta oli päättynyt. Myös yksi ihme oli tapahtunut yön aikan. Heräsin aamulla kuin virtaa saaneena ja olin ensimmäisten joukossa valmiina jatkamaan matkaa. Reitti kulki pitkin helpohkoa jokilaaksoa jossa pystyyn keloutuneissa petäjissä oli selvät merkit menneistä metsäpaloista. Metsähän on uusiutunut näillä alueillä vain metsäpalojen ja puiden lahoamisen kautta.
Matkaa oli jäljellä parikymmentä kilometriä joten päivän urakasta ei tulisi lainkaan niin suuri kuin edellisenä päivänä. Olimme nyt joen pohjoispuolella mutta aikamme kuljettuamme saavuimme koskelle ja sen kohdalla olevalle riippusillalle. Niiden kohdalla vauhti pysähtyy sillä silta ylitetään kävellen, yksi kerrallaan. Kiire ei ollut joten vauhti juostenkin oli leppoisaa ja kaikki pysyivät hyvin mukana. Ohitimme Puikkokämpän koska näimme nuotion ympärillä runsaasti matkaajia tauolla. Olisimme varmaan saaneet kielikylvyn nuotiolla sillä niin monta eri kielellä kuului vastaantulijoiden tervehdykset - ja kaikkihan tietenkin tervehtivät. Hiekkainen jokilaakso jäi taakse ja jälleen vastaan tuli kivikkoinen metsäosuus. Hyvävoimaisena saavuimme jälleen omalla tavalla vaikuttavaan paikkaan - Ristikalliolle. Siinä oli mahtava voima iskenyt kalliot halki niin että jälki oli hieman ristin muotoinen. Kuitenkin kallio kohosi vedestä kymmeniä metrejä aivan pystysuoraan. Paikka lienee Karhunkierroksen kuvatuimpia paikkoja ja muistelen sen olevan ainakin yhdessä reitin mainosjulisteessa. Kuvauksien ja ihailujen jälkeen olimmekin tulleet reitin loppuosuudelle.
Matkanteko hidastui maalin lähestyessä sillä polku kulki sellaista kivikkoa jota en ole nähnyt kuin jossakin lapissa. Juoksu oli melkoista tasapainoilua ja askeleen paikan hakua. Nilkan nyrjähdys oli koko ajan suurena vaarana joten sekin hidasti vauhtia eikä maiseman seuraamiseen juurikaan riittänyt aikaa. Olimme päättäneet valita reitin päätepisteeksi Hautajärven sijasta Käylän - Hautajärven maantiellä olevan päätepisteen. Saavuimme sinne noin puolen päivän maissa. Sami odottikin auton vierellä meitä, matkalaisia, jotka näin olimme matkamme päässä.
Otsikko Oulanka päivässä tarkoitti matkaan käytettyä nettoaikaa vaikka matkalla viivyimmekin toista vuorokautta. Tarina kertoo, että kuusamolaiset hiihtäjät ovat juosseet reitin yhtäjaksoisesti vuorokaudessa. Saattaa ollakin,- sillä hehän ovatkin oma lajinsa - kuusamolaiset hiihtäjät.
Loppusanat
Suurkiitos pojille matkaseurasta, sillä yksin olisin matkalle monasti uupunut. Matka oli muillekin mukana oleville ja uusillekin lähtijöille niin innostava että kohta teimmekin toisen samanlaisen, mutta vastakkaseen suuntaan, ja sehän on taas toinen tarina.
perässäjuoksija Reijo
vierailija 24.3.2009 jälkeen.