Alkulause
Luin mielenkiinnolla Teirikon Matin matkapäiväkirjaa hänen jokavuotiselta etelänmatkalta joka samalla vaikuttaa olevan myös yhdenlainen harjoitusleiri. Tämä on Matin tapa rentoutua ja vetää vieteriä raskaan koulutyön lomassa.
Omia muistelmia kirjoittaessani tuli mieleen tuoda esille yksi mieleenjäänyt juoksutapahtuma ajalta jolloin vielä juoksu kulki ja se yleensä oli mahdollista.
Toivonkin että tämä hersyttää muidenkin muistista omia kokemuksia joita on varmaan paljon. Jatkakaa siis muut tätä juttupalstaa omilla, jollakin tavalla mieleen jääneillä kokemuksilla.
Hermon-vuori
Tarina siis alkaa vuodesta 1983 syksystä. Silloin olin YK-joukoissa aluksi Colan Haigts' lla eli Syyrian ja Israelin loitontamislinjalla jolla on raamatullistakin taustaa ylin kyllin. Tilanne muuttui kohdallani niin että siirryin Damaskokseen, Syyrian pääkaupunkiin, eli paikallisten YK-joukkojen esikuntaan pieneksi nilkiksi ammattiupseerien joukkoon. Siirto oli suorastaan mieluisa sillä sain asunnoksi kerrostalohuoneiston jonka jaoin parin muun faitterin kanssa aivan moskeijan vieressä joten eksotiikkaa riitti muaheedien aamumerätyksestä yömyöhäiseen rukoushetken kutsuun. Työ oli leppoisaa toimistotyötä ruotsalaisen kapteenin alaisuudessa. Välimme olivat kovin etäiset ehkäpä siitä syystä että esikunnassa oli vanha kunnon brittiläinen jako upseerien, aliupseerien ja miehistön kesken joten kanssakäyminen oli enemmänkin muodollista ja pysyi vain asialinjalla. Parasta kuitenkin oli se että esikunta sijaitsi suuren stadionin lähellä joka lähes aina oli tyhjä ellen sitten minä ollut siellä. Minäkin pääsin sinne vain hieman varkain sillä periaatteessa se oli suljettu avautuen vain harvoin jalkapallo-ottelujen ajaksi. Harjoituksen jälkeen maistuikin sauna esikunnan kerrostalon katolle tehdyssä saunassa josta illan tullen olikin huikaisevat näkymät pitkälle kaupunkiin.
Kaljotteluun ei juurikaan ollut mahdollisuutta islamilaisessa valtiossa joten aikaa harjoitteluun oli yllin kyllin. Käytin siis aikaa harjoitteluun ja kuntokin oli nousujohteinen.
Eräänä päivänä tuli suomalaisesta esikunnasta sanoma että Itävallan kontingentti järjestää vuoristojuoksun johon he haastavat muut alueella toimivat kansakunnat. Olin jo aikaisemmin osallistunut viestijuoksuun jossa minulla oli kunnia puolustaa meidän suomalaiseten mainetta. Varmaan siltä pohjalta sain siis komennuksen osallistua tähän juoksuun joka totteli nimeä "ausbattmarch". Sain lisäksi tietää että kisa juostaa 3-miehisjoukkuein asetta kantaen ja muu varustus on vapaa. Tiedon mukaan matka oli 41 km, joka juostaan kahden paivän aikana, päätyen lopulta 2814 metrin korkean Hermon vuoren huipulle.
Joukkuekavereiksi sain Onikin Karin ja Sirviön Kalen. Toinen, eli Onikin Kari oli Suomessa suunnistaja. Kale taasen oli sm-tason karateka joka tuntui pelkäävän vain sitä että joku luulisi hänen pelkäävän...ja sitä sitten joutui todistamaan useaan otteeseen (mutta se taas on eri juttu). Siis joukkuekaverit olivat mielestäni erittäin toivottuja. Juoksuun osallistui toistakymmentä joukkuetta joten menestymisemme ei kuitenkaan olisi mikään läpihuutojuttu.
Kilpailun lähtöpaikka olin niin sanotusti arolla eli erämaaposella (pos 20:lla), kaukana kaikesta muusta kuin vuohilaumoista. Reitti oli merkitty vartiopoluille, eli alkumatkasta kivisille teille. Meidän varustukseen kuului ns. intiallainen eli kevyt maastopuku, lenkkikengät, ja ase, eli suomalainen kunnon rynnäri täydellä panoslippaalla.
Ensimmäinen kilpalilupäivä oli pilvinen mutta sateeton vaikka elimme puoliväliä lokakuuta. Lämpötila lähellä merenpintaa (joskin olimme kaukana sisämaassa) oli runsaat kymmenen astetta mutta arotuuli viilensi ilmanalaa mukavasti juoksun kuluessa. Olimme hyväkuntoisia joten pian lähdön jälkeen huomasimme johtavamme koko kisaa. Ase kuitenkin hakkasi ikävästi selkää ja mietimme mitä asialle voisimme tehdä. Päätimme hankkia jostakin pehmusteita seuraavaksi päiväksi.
Kuin huomaamatta Hermon vuori lähestyi ja reitti alkoi nousta pienemmille kujille josta juuri maastoajoneuvo saattoi kulkea. Tietenkin rasitus kasvoi samalla ja jaloissa alkoi painaa alinomainen vastamäki. Harmiksemme emme silloin tajunneet että vastamäki vain kasvaa loppua kohti joten painoimme kaasua tavotteena ensimmäisen päivä maali joka sijaitsi pos. Hadarzug:lla eli Hermon vuoren alarinteillä. Seuraavaa joukkuetta saimme odottaa tovin eli noin viisi minuuttia. Huollosta vastasi siis Itävallan kontingentti joka hoiti majoituksen, ruokailun ja vastaavan mainiosti. Illalla kähvelsimme jostakin vanha superlon makuualustan ja muokkasimme siitä meille jokaiselle pehmusteen aseen alle, selkää vasten. Lämpimän suihkun jälkeen nukuimme levollisen yön kuten erämaassa,jossa ei mitään näy tai kuulu, vain voi.
Aamu koitti hieman sumuisena ja pääsimme matkaan takaa-ajokilpailun tapaan noin viisi minuuttia ennen toista joukkuetta joka oli toinen suomalainen joukkue mutta jonka jäsenistä minulla ei ole muistikuvaa. Lähdimme lähes yhtä reippaasti liikkeelle varsinkin kun huomasimme että pehmusteet aseiden alla toimivat hyvin. Jonkin ajan kuluttua takaa kuului moottorin ääni ja ohi porhalsi hieman suomalaisen Pasi-miehistövaunun tapainen kulkuneuvo. Ei aikaakaan kun huomasimme että takaa lähestyi joukkue hyvää kyytiä meitä nopeampaa. Kapusimme jyrkemmäksi käyvää vuoren rinnettä vielä juosten ja saavuimme ensimmäiselle huoltopaikalle jonne tämä maastoajoneuvo oli saapunut. Joimme jonkin verran ja samalla saapuikin toinen joukkue jonka huomasimme itävaltalaiseksi.
Päätimme tehdä pelin selväksi jä ryntäsimme päättäväisinä matkaa aikeissa karistaa joukkue kannoilta. Vuoriston maisemat muuttuivat aina vain huikaisevammiksi, joskin saavuimme pian pilveen, joka riippui vuoren rinteellä. Puut olivat jo ajat sitten loppuneet kun tulimme pilven yläpuolelle jossa avautui yksinäinen mutta huikaisevan kirkas maailma. Vaikutti kuin me vain olisimme olleet koko vuorella. Eipä aikaakaan kun kohta ilmestyi taaksemme samainen ajoneuvo kavuten ketterästi samaa polun pahasta. Eikä mennyt kuin tovi niin taasen näimme alempana rinteellä joukkueen lähestyvän meitä mielestäni erittäin vauhdikkaasti. Matka, ja edellisen päivän virhearvio juoksunopeudessa, alkoi tehdä tehtävänsä sillä vauhtimme hidastui matkan jatkuessa ja maalin lähestyessä ikävän hitaasti. Siis, eihän se maali lähestynyt meitä, vaan me lähestyimme maalia aina vain hitaammin...ja hitaammin. Saavuimme jälleen huoltopaikalle lähes viime hetkellä, sillä ainakin minulla alkoi olla palkeet tyhjät. Jalat kävivät taikinamaisemmiksi ja voimat alkoivat kadota niistä. Lähes samaan aikaan huoltopaikalle saapui myös sama itävaltalaisten joukkue eikä heidän jälkeen pitkään aikaan muita, joita emme kyllä jääneet odottamaankaan.
Olimme jossakin kahdessa kilometrissä, eli jyrkin osuus matkasta oli edessä. Reitti muuttui pelkäksi poluksi joka polveili vuoren rinteellä. Askelten paikkaa piti katsoa tarkkaan että ei astu kiven koloon tai muuten loukkaa itseään. Onikki otti Sirviön aseen sillä Kalen jalkaa alkoi painaa toden teolla. Suunnistaja tuntui olevan omassa elementissään vuoren rinteellä, tiettömässä maastossa. Suorastaan raahauduimme seuraavalle huoltopaikalle, josta jo maali näkyi, kun osasi päätä tarpeeksi kallistaa. Mietimme mitä avuksi, sillä olimme jo kaikki läpeensä uupuneita, ja huoltopaikan radistin mukaan muut joukkueet tavoittavat meitä kovaa vauhtia. Söimme rusinoita, ja päätimme jakaa Kalen aseen kantamisvastuun kaikille kolmelle. Tasoituksen teimme Kalen hyväksi koska kaikkien joukkueen jäsenten oli tultava perille ja viimeisen jäsenen maalintuloaika ratkaisi.
Onneksemme söimme huoltopaikalla rusinoita. Ainakin minulle siitä oli mahtava vaikutus. Sain kuin turbon päälle ja matka alkoi taittua naurettavan helposti. Siitä huolimatta seuraava joukkue oli jo kivenheiton päässä tai oikeastaan lähempänä jos kiven heitti alaspäin, mistä polku tulikin. Kylmä alkoi jo haitata sillä vaatteet olivat likomärkiä ja pureva vuoristotuuli sai muutaman asteen lämmön tuntumaan hytisevän kylmältä, joten pysähtyminen ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta lepotaukoa ajatellen. Lunta vilkkui jo polun laitamilla, ja vaikutti siltä että minkä polun mutkan takanna hyvänsä maali saattaisi olla .. mutta aina tuli uusi mutka, ja nyppylä, ja taas uusi...
Oli pakko pitää vielä tauko... ja sitten se tapahtui. "Schneller"...."schneller" hokien kolme miestä pötki ohi tietoisena siitä että nyt on ratkaisun paikka. Itävaltalaiset kapusivat polulla meidän ohi ajatuksella ratkaista peli "kalkkiviivoilla". Säntäsimme matkaan jonon jatkoksi ja ihme kyllä pysyimme vauhdissa. Nyt näkyi selvästi pieni vuoristomaja valkoisena pisteenä vuoren laella. sillä majan pohjoisseinälle on jäätynyt noin kymmenen sentin kerros, kuin kakun kuorutukseksi.
Matkaa oli ehkä kilometri kun tapahtui lopullinen ratkaisu. Säntäsimme Onikin kehoituksesta jonon ohi ja päätimme olla maalissa ensimmäisinä. Henki tuskin enää pihisi kun ylitimme maaliviivan ensimmäisinä. Siis voittajinako? Emme olleet, sillä Kale simahti sillä "loppusuoralla" jonon viimeiseksi, joten sijoituksemme oli kunniakas kakkostila josta yritin puolikuolleena "raatona" nauttia paksun viltin alla hytisten.
Nyt matkasta on jäljellä kunniakirja,..hyvät muistot..ja oikein mitali rintaan
Ps. Tässä kuvassa olemme vielä lähtötunnelmissa toisen päivän suoritukseen.
vierailija 24.3.2009 jälkeen.